Vieraskynä: taidevalokuvaaja Aili Santaholma

Mietin miten ja miksi minusta tuli valokuvaaja. Varmasti ihan geeneissä saatu visuaalisen ilmaisun tarve, vaiko ihan pakko. Äitini kertoi minun pienenä tyttönä parsineen räsymattoihin uusia värikkäitä raitoja entisten kuluneiden raitojen päälle ja väliin. 

Olin kerännyt villalankoja, virkannut, neulonut ja solminut näitä kuvioitani. Myös lapasiini ilmaantui värikkäitä virkkauksia ja parsintoja. 

Äitini oli tuntenut neuvottomuutta tämän tilanteen edessä. Voin vain kuvitella sitä mennyttä 60 luvun aikaa ja sen ajan puutteitakin. Varmasti nämä langanpätkät olisivat olleet omiaan sukan parsimuksiin. 

Muistan myös valtavan voiman ja haltioitumisen tunteen, kun sain vahavärit ja vesivärit ekaluokalla koulussa omikseni. Tunnetta on vaikea kuvailla, mutta jos sanon, että löysin aarteen, ollaan aika lähellä. 

Piippolan käsi- ja taideteollisuusoppilaitos ja opettajani Katja Haaraniemi oli käänteentekevä apu valokuvauksen ovien avaajana. Siellä sain myös ensimmäiset valokuvauksen teoriatunnit. 

Rakkain ilmaisumuotoni on impressionismi. Tavoitteenani on, että katsojalle tulee kuvistani mielikuva, joka herättää tunnetilan, aavistuksen jostain määrittelemättömästä ”muistosta”, koetusta valosta, muodoista, puista, vesistä, lehdistä, henkilöistä…. 

mutta häivähdyksenomaisesti, luvaten kuvassa jotakin syvempää katsottavaa. 

Itse samaistun ja tunnen yhteenkuuluvuutta kuvieni viesteihin. Elämänkokemukseni yhdistyy kulloisessakin otoksessa tunnetta ilmentäväksi kuvaksi. Myös katsoessani muiden ottamia valokuvia, haen mielikuvin tarinoita, joita kuvat sisältävät. On todella häkellyttävää ja voimauttavaa löytää se oma ilmaisumuoto vuosien haparointien jälkeen. Sydämessäni on monta kiitollista laulua ja rukousta näihin asioihin liittyen. 

Kun mietin, mikä valokuvaussessio on se elämäni mielenkiintoisin tapahtuma, huomaan ajattelevani Gran Canarian karnevaaleja. Olimme liikkeellä perheen kanssa, mieheni ja lapset lapsineen. Aterioimme eräässä Playa del Inglésin ruokaravintolassa. 

Kesken ruokailun korviini kantautui musiikki ja iloiset äänet torven töräytyksineen ja helistimineen. Siihen jäi perhe ja ateria. Säntäsin kamerani kanssa ulos ja karnevaalitunnelma vei minut mennessään. Automaattisesti otin kameran laukusta ja suurta mielihyvää tuntien kuvasin reipastunnelmaista kulkuetta. 

Luonto on tärkeällä paikalla kuvaajansielussani ilmentäessään jo kaikkea aiemmin kokemaani ja uutta, vielä tavoittamattomissa olevaa.

Lapset ja lastenlapset ovat tarjoilleet minulle tuhansia elämyksiä kuvaajana ja ihmisenä. Niistä on vaikea poimia parasta, kun kuvia selatessa kuva kuvan jälkeen aina vaan paranee ja vaikuttavuus täydentyy.

Elämäni vaikuttavimmat kuvat olen ottanut siskoni viimeisistä hetkistä syöpäsairauden nujertaessa hänen elämänsä. Niissä kuvissa olemme vielä osittaisessa elävässä vuorovaikutuksessa pitäen kiinni siitä, mikä on tuttua. 

Kirjoitin ja valokuvasin siskoni taistelusta kirjan "Tienviittoja ja pysäkit". 

Katriinan kanssa olemme tehneet yhteistyötä hänen oikolukiessa kirjaani ja minä puolestani kuvitin Katriinan ensimmäisen runokirjan Sohvalle mahtuu neljä. 

Meidän nimiemme alkukirjaimista saimme myös aika osuvan yhteistyönimen, AiKa. Nyt on taas aika pusertaa jotain uutta.

Kurkkaa Ailin sivut: 

Facebook: Tienviittoja ja pysäkit

Instagram: photographer.ailisan 

Teksti ja kuvat ©Aili Santaholma