Smaragdimetsän mustarastas

Metsä oli kuin jalokivi auringon valon osuessa lehvästöön ja purossa solisevaan veteen.
Mustarastas vihasi jo valmiiksi kaukaisia pilvilauttoja, jotka raahasivat mukanaan savunharmaita kyynelsäkkejä.

Niinpä se kuvitteli olevansa taimen, joka rakastaisi vettä ja virkistyisi jokien kimalluksissa. Se ilakoisi voimakkaiden virtausten mukana, lepäisi piilossa kivikoissa ja vedenalaisessa liikkuvassa hiekassa.

Kunnes se halusi olla ilves, joka ei innostuisi kastumista. Kiilusilmän kynnet teroittuisivat tappaviksi korkeilla kallioilla ja hämärän turvin se tassuttelisi pesäänsä kantaen lastaan hampaissaan.

Mustarastas tahtoi sittenkin olla kotka. Se haluaisi aina lentää korkeammalle kuin siivet kantaisivat, kunhan vain saisi olla vapaa. Sen silmät olisivat niin tarkat, että se näkisi tulevien päivien taakse.

Ajatus oli utuinen kuin vastaleikatun ruohon tuoksu, puoliksi pois heitetty ja pian jo raikkaasti uutta kasvava. Mustarastas sulki silmänsä yhdessä niiden kanssa, jotka oli uniinsa pyytänyt.

Kelmeiden kivetysten raot
irvistelivät varjoissa,
hymyilivät valoista
riippuen hetkestä,
silmän heijasteesta,
synapsin herkkyydestä,
tuman tulkkauksesta.

Aamulla mustarastas heräsi lurittamaan laulun, jota taimen, ilves ja kotkakin korkeuksissaan jäivät kuuntelemaan. Se oli uinuessaan ymmärtänyt, että nekin, jotka tuntuvat kuolemattomilta, kuolevat. Sen oli aika alkaa elää täysin rinnoin omana itsenään. 

KirkasHetkessä:

Smaragdimetsä- maalaus löytyy täältä.

Uusimpaan Rohkeus- postaukseen pääset tästä.

Lämpöistä kesäkuuta! 💚💚💚