Pisarat

Talvikuiden pakkashelmet ovat puiden itkuksi muuttuneet 

Kevät ei näköjään tunne enää rajojaan 

Taivas mouhoaa ja tuulet irti riekkuvat, 

             mutta Valo- se ei ole valmis palaamaan 

Tuolta kaukaa poskilleni pisaroi 

sieltä mistä itsekin olen maahan pudonnut 

Ihmettelen miksi, sillä jatkuvasti kaipaan kotiin 

Onni sentään, että olen löytynyt omieni joukkoon. Sellaisten, joiden kanavista herkästi pisarat nousevat. Ja värien väreet tanssivat ihojensa pinnoilla herkemmin, kuin tavanomaisimmin muilla. He katsovat tarkasti maailmaa ja haluavat luoda siitä omanlaistaan kuvaa. 

Ylimystö on karu ja uskotteleva. Heillä on ne perinteiset, valta ja raha, jotka harvoin ovat kenellekään viisautta suoneet. He hakevat nöyryytystä, lietsovat v*haa ja ilveillen toisistaan puhuvat. Heiltä unohtuu todellisuus, vähäosaisilta ei koskaan. 

Saisinko sieluni ääntä hunnutettua, pystyisinkö tainnuttamaan mieleni jälleen ja avautumaan hiljaisuudelle, tai mistä vain järjellisen olemisen tavan löytäisi. Ei kai kipua voi loputtomasti jäädä vellomaan, eikä varsinkaan taisteluitta pyyhettä kehään heittää. Etsimällähän sitä hyvyyttä löytää, vaikka haavoistaan repimällä.

Keskiyön mattamusta vilahtaa harmaan pilven taa                                                                                                    Kuu katoaa sirpiksi eikä kukaan sitä kiinni saa

***

Noh, noh. Mites nyt tuollaista marinaa joulun alla...pukki ei tule...

Haluan tämän nyt pois käsistäni, vaikka kuinka joulu. Sitä paitsi oikeasti sataa vettä! En tiedä tekstin  runollisuudesta tai laadusta, mutta sisältö vaatii julkaisua. Puukuva on omani, kuten aina (lähes). Se on käynyt Photoshopissa vaihtamassa värejään, vähän niin kuin vaatteet olisi käännetty nurin päin. 

Moni asia maailmassa tuntuu tällä hetkellä nurinkuriselta. Toivon silti, ettei silta rauhaisaan joulumieleen ole liukas. Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta, rakas lukijani! ✨

Ps: Katso Areenasta: Akuutti: Löytöretki lohtuun