Mutkantekotaito




Makrokuva Saintpaulian nupusta


Olin tulpannut korvani hiljaisuudelta, pääni ja silmäni auringolta,
nenäni ja suuni mikrobeilta saattaen hymyillä
pelkästään viiruttamalla silmäni tai nyyhkäistä liikutustani salaa.
Muuten olin muuttunut käveleväksi kiveksi
kuten muutkin kiirehtiessään tautioletettujen toisten ohi.

Kohta en ollut enää varma oliko pimeys maisemassa vai silmieni takana.
Päätin kuunnella hetken sisintäni- 
  
miten se hyrisi, 

           miten soperteli, 
        
    miten yritti kadottaa itsensä, 

             kovettua karheaksi kimpaleeksi
            
ettei tulisi kosketetuksi, hajotetuksi.

Katselin sillalla, miten kevät loi jään reunaan pitsiä ja tikareita.
Tiesin että mennyt meni ja tuleva on tuossa tuokiossa.
Olin yksi huojuvista heinistä, joista ei saanut selvää, 
minkä värisiä ne oikeastaan olivat.
Mutta auringossa tunsin olevani osa ympäröivää heräämistä.

Näin miten ajan polut avautuivat kukkimaan koko matkan kohti kesää.
Ihastuin niiden liukuvärjättyihin terälehtiin, mykiöihin kuin sieluihin,
kaikkiin tarkoituksellisiin poimuihin ja suoniin.
Koskettelin vanhojen puiden runkoja ja hentoja taimia,
jotka eivät tienneet muuta suuntaa kuin pyrkiä kohti valoa.

Vastakohtien maailmassa on helppo upota luulemaan,
että kovat ovat vahvoja ja herkät puutteellisia.
Todellisuudessa herkkyys on jokaisen ihmisen sisin olemus,
missä ajatusten ja tunteiden on voitava helistä sallittuina
surumielisyydestä nauruun, joskus koko kirjo samaan aikaankin.

Ajattelin aina, että syksyllä jälleen taivun ottamaan itseäni niskasta kiinni,
mutta niska tuntui olevan vuosi vuodelta hankalamman mutkan takana.
Olisiko matkantekotaito elämässä  paremminkin mutkantekotaitoa-

epäselvyyksien sietämistä,

     peruuttamista ja toistamista,

            värisevien peilikuvien tutkiskelua,

umpisolmujen selvittämistä,

                       sateen hengittämistä.


Makrokuva violetista Saintpauliasta


Hämärien hetkien tuikut on ylittänyt maagisen 10 000 klikkauksen rajan. Kiitos paljon blogissani vierailleille!❤️ Vaikka runoni ja tarinani ovat suomenkielisiä, niitä luetaan näköjään ympäri maailmaa. Se on  aivan mielettömän ilahduttavaa! Aivan kuin saisi lähettää matkalle pieniä sanoja, joita joku jossain voi mutustella evääksi

Jokainen tulkitsee runoja ja niiden metaforia luonnollisesti oman kokemusmaailmansa kautta. Siten lukija luo tarinaa aina hieman erilaiseksi kuin se on kirjoittajan ajatuksista lähtenyt. Näin runo ei tule koskaan valmiiksi, vaan se jatkaa muuntautumistaan niin kauan kuin sitä joku lukee. 

Hämärien hetkien tuikkujen luetuimmat top 3:

Pronssi: Tiesitkö jo silloin

Hopea: Parvekerunoja

Kulta: Amanda


Pst! Galleria KirkasHetken tuoreimpaan postaukseen pääset tästä 


Makrokuva kukasta







Kommentit

  1. Tätä lukiessani väreet kulkevat pitkin ihoani. Puhut minun äänelläni, kirjoitat solmuiset ajatukseni sanoiksi.
    Ymmärrän nyt, että ainoa reitti on kulkea valoa kohti.

    Nämä ajatukset ensilukemisen jälkeen.
    Palaan tähän vielä.

    Kiitos ❤

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Mahtavaa, että kommentoit!