Menetyksen jälkeen

Tarhaorvokkien silmiä hivelevää värisinfoniaa

Tänä kesänä pieni parvekepuutarhani on jälleen kukoistuksessaan. Olen istuttanut keltaisten ja punaisten tomaattien, minimunakoison ja sateenkaarichilien siemeniä. Kukkaloistosta huolehtivat orvokit ja koristekrassit. Sisäkasvitkin ovat innoissaan lämmöstä. Terveisiä värinokkosilta, enkelinsiiviltä, kultaköynnöksiltä, äitienpäiväruusulta, liisantyynyiltä, muratilta ja muilta. 

Koristekrassin lehdet ovat yhtä lumoavia kuin sen kukat

Vasta jälkeen päin tajusin, miten isän kuolema vaikutti minuun. Viime kesää vaivasi apatia. En kävellyt perinteisiä lenkkejäni tai kuvannut luonnon yksityiskohtia. En tuoksutellut tuomia enkä hipelöinyt syreenejä. Isäni oli innokas kasvien, sienien ja lintujen tutkija. Minä suutuin luonnolle menetyksen jälkeen. Pieni parvekkeenikin oli typötyhjä ja moni sisäkasveistani kuoli. Vain enkelinsiipimetsäni kasvoi. 

Läheisen kuolema saa miettimään vääjäämätöntä tulevaa. Elämän kiertokulkua. Omaa kuolemaa ja kuoleman jälkeistä elämää. Toivo rakkaiden jälleennäkemisestä paremmassa paikassa tuo lohtua ja merkityksellisyyttä koko olemassaolon mysteerille. Käytännössä läheisen kuolema on käsittämätön paperisota. Se tuli itselleni yllätyksenä ja on vienyt voimavaroja surun keskellä.

Bolivian Rainbown kukka.

Läheisen kuolema saattaa nostaa mieleen myös muita menetyksiä elämän varrelta kuten muuttoja, eroja tai työpaikan vaihtoja. Ajattelen, että aika parantaa haavoja, mutta unohtaa ei tarvitse. Menetyksistä kannattaa mieluumminkin oppia ja varautua tuleviin.

Minimunakoison kukka

Minulla on ollut useita projekteja kuvallisen ilmaisun puolella, joten runosuoneni on ollut lievästi kuivahtanut. Toisaalta eri itseilmaisun muodot tukevat toisiaan, joten hienoista runouttakin on ehkä  taas ilmassa. 

Toivotan jokaiselle sydämen lämpöä ja sopivasti sadetta!